Basenjisisarukset tarinoivat

Vappu ja suuria tunteita

paivi@basenjistories.com — Sun, 29 Apr 2012 23:00:00 GMT

Tänään illansuussa, kun oli vielä valoisaa mutta taivas alkoi yhtäkkiä muuttua uhkaavan tummaksi, lähdettiin koko lauma yhdessä lenkille.

Keskellä meidän kylää kirkon ja rautatien takana on iso niittyaukea, jota halkoo vanhan kylän puolelle vievä tie. Aina välillä maanomistaja sulkee niityt rautalankaportilla muistuttaakseen, etteivät ne ole mitään yleisiä puistoja. Mutta välillä portit repsottavat auki, mikä meidän mielestämme tarkoittaa sitä, että niityistä on tullut tilapäisesti puistoja ja niitä on oikeus käyttää vapaaseen juoksenteluun, kisailuun ja kaivuuhankkeisiin.

Tänään mentiin vasemmanpuoleiselle niitylle ja käveltiin sen päähän asti, sinne missä kasvaa korkeata heinikkoa. Tai Emo ja Franko kävelivät, kun taas Roland ja minä juostiin, ja kovaa juostiinkin. Ruoho oli jo sen verran korkeaa, että piti hiukan hypähdellä päästäkseen sulavasti eteenpäin, ja täynnä keltaisia voikukkia.

Heinikon luota käännyttiin takaisinpäin, tai siis Emo, Franko ja Roland kääntyivät, minä jäin nuuskimaan yhtä arvoituksellista hajua vielä hetkeksi. Mutta en minä sokea ole, vaikka muu lauma nyt niin luuleekin. Kyllä minä vallan hyvin huomasin, että heinikosta lähti juoksemaan jättimäinen ruskea jänis. Huomasin hyvinkin, mutta tuumin, että vapun kunniaksi annan Rolandin nauttia vauhdin hurmasta han yksin.

Roland ampaisi jäniksen perään kuin ammus, ja vaikka niitty on pitkä, niin pian molemmat olivat hävinneet näkyvistä. Eikä Rolandia kuulunut takaisin pitkään toviin, vaikka taivas tummeni tummenemistaan ja salamat leimahtelivat. Ja Roland pelkää kuollakseen ukkosta!

Lopulta veli palasi, ontuen mutta ylpeänä. Halusi minun nuuskivan takaa-ajon tunnelmat kuonostaan ja hännästään, mutten nuuskinut. Olin kuin Roland ei olisi poissa ollutkaan, vaikka tottakai minä tiesin, että se oli ollut jänisjahdissa ilman minua. On minulla sentään vielä hajuaisti tallella. En vain halunnut Rolandin hehkuttavan kokemustaan liikaa.

Kotimatkalla salamoi aina vain taajempaan ja tuli muutama sadepisarakin. Onneksi alkoi sataa kovasti vasta kun oltiin jo neljän seinän sisällä. Ulkona tuli yhtäkkiä ihan pimeää ja jyrähteli niin, ettei rohkeaa jäniksenjahtaajaa saanut mihinkään Frankon jaloista. Emo sytytti kynttilät ja kuului sanovan lohduttavasti Rolandille, että sellaista elämä on, pelkoa ja rohkeutta vuoroin. Eikä kuulemma yhtään haittaa, vaikka ukkosella pelottaisikin. Tärkeää on osata olla rohkea silloin kun on sen aika, eli huimassa jänisjahdissa.

Nyt me veljen nukutaan vappuaaton kunniaksi oikein juhlaunet. Hauskaa vappua teille muillekin!

More ...

Erilaisista pesistä ja vähän myös jänisjahdista

paivi@basenjistories.com — Sat, 14 Apr 2012 23:00:00 GMT

Kuten viime kesänäkin, meidän parvekkeen alle rakentaa innoissaan pesää yksi pikkulintu. Me Glorian kanssa tarkkaillaan sen touhuja auringonläikkämatolla makoillen. Siinä se pyrähtelee edestakaisin, kuljettaa aina uuden ruohonkorren pesäprojektiinsa ja lentää etsimään uusia rakennustarpeita. Alkuun innostuin hiukan metsästämään lintua, kun se niin houkuttelevana lennähteli ihan siitä kuonon edestä. Huomasin kyllä aika pian, että metsästäminen käy kätevämmin, jos ei ole ikkunalasia välissä. Nyt me odotetaan kaikki sydän syrjällämme milloin linnunpesä tipahtaa parvekkeen alta terassille koko komeudessaan. Niin kävi viime vuonna, ja on ihme, jos ei niin käy tänäkin vuonna, koska parvekkeen alusta on tehty alumiinista eikä siinä oikein ruohonkorret ja muut pesämateriaalit pysy.

Emo on ollut tänä keväänä tosi paljon kotona ja hiukan huonossa hapessa. Me Glorian kanssa ollaan toimittu Emon yksityisinä lähihoitajina eli ollaan oltu lähellä, katsottu lempeästi, nuoltu käsiä ja jalkoja, käperrytty syliin ja hengitetty rauhoittavasti (rauhallinen hengittäminen tarttuu!) ja tarjottu kiiltävää turkkiamme silitettäväksi. Kaikki hoitokeinoja, jotka tepsivät silloin kun päätä särkee ja on kurja olo. Kun Emo makaa, minä käperryn Emon polvitaipeeseen ja Gloria vatsaa vasten. Kun Emo istuu, minä käperryn Emon jalkojen väliin ja Gloria kylkeen. Ihan vahingossa olen löytänyt ihanan oman paikan, johon haluan nykyään aivan ehdottomasti joka kerta, kun Emo istuu tietokonetyyny sylissään.

Ei me kuitenkaan ihan aina nukuta. Välillä käydään lenkilläkin, ja päivien pidetessä päästään taas enemmän juoksemaankin. Yhtenä iltana tällä viikolla oltiin pitkästä aikaa lenkillä kaikki neljä. Mentiin lähiniitylle, mutta Emo ei halunnut päästää meitä irti, koska Gloria oli liian kiinnostunut vasta syntyneistä pikkukaritsoista, jotka laidunsivat löyhässä aitauksessa keskellä niittyä. Lisäksi niityn poikki loikkelehti ruskea jänis. Päästiin Glorian kanssa vapaiksi vasta yläniityllä lähellä metsän rajaa, Emon ja Frankon tarkoitus oli jatkaa siitä suoraan metsään. Ja niin ne jatkoivatkin. Mekin oltiin jatkavinamme, mutta tehtiinkin ovela harhautusliike ja palattiin takakautta nuuskimaan karitsat ja ennen kaikkea jahtaamaan sitä ihanaa isoa jänistä. Se oli ihanaa! Jänö loikki edellä ja me Glorian kanssa perässä, vihreät niityt vain vilisivät ympärillä, kun me hypittiin aitojen yli ja kirmattiin kaikki kolme rinteitä ylös ja alas.

Sitten kuului vihellys metsän reunasta. Emo ja Franko ne siellä seisoivat ja kutsuivat meitä takaisin ruotuun. Kun oltiin kuitenkin jo juostu aika kauan ja sydämemme pohjasta, niin minä päätin palata Emon luo heti. Gloriakin palasi, tosin vähän myöhemmin ja kiinnostavia kiertoteitä.

More ...

Kallesta ja muista kotikissoista

paivi@basenjistories.com — Fri, 30 Mar 2012 23:00:00 GMT

Meillä on uusi sukulainen Suomen-mummulassa. Tai ei se nyt enää ihan upouusi ole, on se asustellut siellä jo monta viikkoa. Sen nimi on Kalle ja se on kissa. Kalle muutti mummun luo, kun Kati-kissa lähti sateenkaarisillalle ja mummulla oli kova ikävä. Ensimmäisen vuotensa Kalle oli elänyt emonsa Mimmin ja veljensä Pallen kanssa jonkun vanhan papan luona, mutta sitten koko kissakonkkaronkan piti muuttaa sieltä pois ja löytää uudet kodit.

Kalle löysi uuden kodin meidän mummulasta. Ei sillä huonompi tuuri käynyt, koska mummu on kiltti ja ymmärtäväinen ja melkein aina kotona. Kalle ei silti ihan alkuun ymmärtänyt, että sitä oli onnistanut aika hyvin kodinhankinnassa. Se meni piiloon mummun ison sängyn alle ja tuli sieltä esiin vain yöaikaan, kun talossa oli hiljaista ja kuului pelkkää tasaista hengitystä. Ruoka sille maittoi oikein hyvin päiväsaikaankin, kunhan ruokakuppi tuotiin ison sängyn viereen tassunojentaman päähän.

Kahden päivän päästä Kalle uskaltautui hiukan ihmisten ilmoille tarkkailemaan talon menoa, mutta silloinkin se säntäsi salamannopeasti takaisin turvapaikkaansa, jos mikään liikahtikaan missään.

Kahden viikon päästä Kalle hyppäsi mummun syliin ja puski monta kertaa. Siitä asti Kalle ja mummu ovat olleet erottamattomat.

Kalle on kissaksi oikein kaunis, kuten kuvasta näkyy. Se jaksaa leikkiä hiirellä ja pallolla tuntikausia. Se juoksee valoa nopeammin paikasta toiseen. Se ei halua kenenkään muun syliin kuin mummun, mutta silittää sitä saa vähäsen, ainakin jos mummu on paikalla tuomassa turvaa. Yksi sen lempipuuhista on vaania varpaita ja sormia ja raapia.

Me Rolandin kanssa tiedetään, että Franko rakastaa meitä tosi paljon, niin kuin Emokin. Ero Frankon ja Emon välillä on siinä, että Emo tykkää kaikista koirista (paitsi Máxima K:sta), kun taas Franko tykkää vain meistä. Muuten se tykkää kissoista. Meistä Franko tykkää siksi, että meistä ei kukaan voi olla tykkäämättä (paitsi Máxima K). Me nyt vaan ollaan niin ihania.

Kun me muutettiin Emon ja Frankon luo, meidät otettiin avosylin vastaan. Silti me basenjinvaistollamme tajuttiin heti, ettei Franko olisi pannut yhtään pahakseen, vaikka meidän mukana taloon olisi muuttanut myös pari kissaa.

Kyllä meille sittemmin on muutama kissa muuttanutkin. Emo on tuonut niitä taloon lääkkeeksi Frankon kissankaipuuseen. En tiedä mahtaako niistä olla paljonkaan apua, ainakaan me ei olla veljen kanssa koskaan nähty Frankon niitä silittelevän saati sitten leikkivän niiden kanssa. Täytyy sanoa, että vaikeaa niiden kanssa olisikin leikkiä, koska kissoiksi ne liikkuvat ihan käsittämättömän vähän. Olen joskus tuijottanut niitä tunninkin yhteen putkeen ja ne sen kuin tuijottavat liikkumattomina takaisin.

Ota niistä selvää. Outoja tapauksia. Mutta meille Rolandin kanssa se sopii. Kun talon kissat ovat noin passiivisia, niin Franko silittää vain meitä ja leikkii vain meidän kanssa. Kotona ollessamme kissat pysyvät aisoissa enkä oikein usko, että ne poissa ollessammekaan ryhtyvät hyppimään pöydillä. Sen verran laiskaa porukkaa ne ovat.

More ...

Samat perusoikeudet kaikille!

paivi@basenjistories.com — Thu, 23 Feb 2012 23:00:00 GMT

Minulta ja Glorialta on pääsy kielletty Emon ja Frankon makuuhuoneeseen.

Myös keittiöön on pääsy kielletty, mutta sinne on tosi helppo livahtaa salaa olohuoneesta käsin, kun siinä ei ole ovea. Meille on sanottu, ettei keittiöön saa mennä, mutta meistä mikään "ei" ei ole ehdoton, jos "kyllä" on jossain tapauksessa mahdollinen. Niinpä jos joskus sopivan tilaisuuden tullen päätän käväistä keittiössä, ei Gloria koskaan murahtele vastalauseita, vaan pikemminkin tulee messiin ja nuuskitaan keittiön nurkat hyvässä yhteisymmärryksessä. Eikä kumpikaan meistä kantele jälkikäteen toisesta Emolle tai Frankolle. Siinä suhteessa ollaan toisillemme ehdottoman solidaarisia.

Emon ja Frankon makuuhuoneeseen pääsy on kielletty, ja se "ei" on minusta keittiön eitä ehdottomampi, koska pääsyn estää kiinni oleva ovi. Sinne ei siis juuri koskaan ole mahdollista livahtaa. Joskus kuitenkin ovi on raollaan...

Ovi oli raollaan yhtenä päivänä sillä välin kun Emo oli Valkotakkisen sedän hoteissa eikä Frankokaan ollut kotona. Ei me siinä kauan aikailtu. Päätettiin systerin kanssa tehdä pieni tutkimusmatka huoneeseen, ihan pieni vain. Kokeiltiin sänkyä, jossa oli oikein mukavasti selkää myötäilevät patjat, ja tyynyt, joille teki mieli laskea pää ja rentouttaa kuono ja korvat. Paljon muuta hauskaa huoneessa ei sitten ollutkaan. Tai oli yksi juttu: sängyn päädyssä torkuskeli ruskearaidallinen tiikerinpentu. Emon ja Frankon sängyn päädyssä! Siinä se makoili ihan kuin sillä olisi kaikki maailman oikeus olla Emon ja Frankon makuuhuoneessa, vaikka siskolta ja minulta on sinne ehdottomasti pääsy kielletty. Eikö teistäkin tässä ole jotain vialla, jos mietitään sellaisia asioita kuin tasa-arvo ja yhtäläiset perusoikeudet?

Sisko otti tapansa mukaan asian minua raskaammin. Ennalta varoittamatta se nappasi kiinni tiikerinpentuun, joka ei mitenkään yrittänyt puolustautua, ja höykytti sitä oikein kunnolla. Kun pentu oli aikansa lennellyt ympäri sänkyä, Gloria veti sen pumpuliaivot pihalle. Ihan tuosta vain. Totuuden nimissä yritin kyllä toppuutella, että onko nyt jo hiukan liian järeät konstit käytössä, kyllä se pentu vähemmälläkin... Mutta tehty mikä tehty, ei siinä muuta kuin poistuttiin vähin äänin huoneesta ja käytiin päiväunille.

Kun Franko tuli kotiin, se raivostui. Ja kun me ei paljastettu, kumpi oli hoitanut hommat, niin meikäpoikakin sai osansa, vaikka olinkin syytön. Tai no, olihan meikäläisenkin tullut siellä makuuhuoneessa käytyä, mutta tiikerinpentuun en ollut koskenut kuin ihan vähän vain.

Eikä tarina tähän lopu.

Tänään Emo ja Franko olivat juuri asettumassa ruokalevolle olohuoneen sohvalle ja meikäpoika nojatuoliin, kun Franko huomasi yhtäkkiä Glorian riepottavan saalista omaan pesäänsä nojatuolin viereen. Kerrankos siskolla joku saalis suussa on, mutta kuin ihmeen kaupalla Franko, jolla ei yleensä ole kovinkaan tarkat silmät, havaitsikin ettei tämänkertainen saalis ollut meidän omasta lelulaatikosta peräisin. Glorian leukojen välissä roikkui makuuhuoneen tyhjäpää-tiikerinpentu, jota sisko oli ajatellut höykyttävänsä vähän lisää. Eikä missä tahansa paikassa, vaan röyhkeästi vain ihan siinä Emon ja Frankon silmien alla. Tai siis Frankon silmien alla, koska Emon silmät painuvat ruokalevolla aina niin tiukasti kiinni, että mitä tahansa voi tapahtua eikä Emolla ole siitä mitään tajua.

No, kauhea metelihän siitä nousi, tiikerinpentu pelastettiin nopeasti turvaan ja sisko sai kuulla kunniansa. Vaikka oikeasti Glorian teko ei ollut muuta kuin painava kommentti diskriminaatiota vastaan, ja siitä sisko saa minulta kaiken kunnioituksen.

More ...

Kun Emo katosi

paivi@basenjistories.com — Sun, 12 Feb 2012 23:00:00 GMT

Tässä yhtenä päivänä, jo aika pitkän aikaa sitten, Emo lähti aamulla kotoa. Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista, melkein joka aamuhan Emo lähtee. Kummallista oli se, ettei Emo enää palannut. Ei puolenpäivän aikaan, ei illalla eikä seuraavana päivänä. Eikä sitä seuraavanakaan. Oltiin hiukan huolestuneita, pidettiin vuoroin vahtia ikkunassa, tarkkailtiin odottavasti Frankon toimia. Ensimmäisenä iltana nähtiin sen valikoivan epävarman oloisena yöpaitoja ja muuta rompetta Emon vaatekaapista ja sullovan niitä kassiin. Sitten sekin lähti. Ei oltu ehditty käydä iltapissalla ja vähän jo mietittiin, joudutaanko käyttämään toistamiseen ulko-oven edustaa hätätoilettina, mutta sitten Franko onneksi tuli takaisin. Sen käsissä oli hento tuoksu, joka muistutti Emosta. Se kertoi Emon olevan muutaman päivän Valkotakkisen sedän hoteissa mukavassa sairaalasängyssä ja lähettävän meille paljon rakkaita terveisiä. Heti me kuviteltiin Emo makoilemassa meidän Vihreätakkisen sedän klinikalla, viereisessä pedissä kissimirri ja sitä seuraavassa pupu. Mutta sitten Franko selitti, että Emo oli ihan eri paikassa ja että sitä hoiti eri setä ja lisäksi monta tätiä.

Franko lähti joka päivä kotoa ja palasi mukanaan vähäsen Emon tuoksua. Oltiin Rolandin kanssa vähän, että milloin me päästään käymään Emon luona, muttei Franko koskaan ottanut meitä mukaansa. Kuviteltiin miten hauskaa olisi hypätä hetkeksi Emon kylkeen mukavaan sairaalasänkyyn, painautua lähelle ja nukahtaa. Eikä me sitä itsekkäistä syistä kuviteltu, vaan Emon paranemista ajatellen. Vuorenvarmaa on, että meidän visitti olisi tehnyt Emolle enemmän kuin hyvää. Se olisi jo heti alusta alkaen pitänyt määrätä Emon hoitosuunnitelmaan.

Eleltiin siinä monta päivää Frankon kanssa kotona kolmistaan. Siinä oli sekä hyviä että huonoja puolia.

Saatiin sotkea paikkoja ihan niin paljon kuin meitä huvitti [hyvä puoli].
Kävelylenkit tehtiin lyhyen kaavan mukaan, koska ulkona oli niin turkasen kylmä että tassut paleltuivat hetkessä jääkimpaleiksi [huono puoli].
Melkein joka ilta päästiin kuitenkin hiukan kirmaamaan lumessa [hyvä puoli].
Franko kaivoi varastosta meidän tekoturkistalvitakit ja puki ne meille joka lenkille, vaikka me muristiin äänekkäät vastalauseemme [huono puoli].
Päivät loikoiltiin ison ikkunan edessä ja nautittiin talviauringon säteistä. Nimittäin vaikka oli kylmä, niin aurinko paistoi ihan joka päivä. [Hyvä puoli.]
Ei saatu käpertyä Emon kylkeen moneen päivään [huono puoli].
Saatiin niukanlaisesti ylimääräisiä herkkupaloja [erittäin huono puoli].

Mutta sitten eräänä päivänä, yhtä yllättäen kuin oli lähtenytkin, Emo palasi kotiin. Ihan sama Emo muuten, mutta päällimmäisenä vähän erilainen tuoksu ja hiukan hitaammat ja jäyhemmät liikkeet. Oli se aika juhlahetki. Roland viritti Emolle tunteikkaan tervetulosävelmän parhaalla kurkkuäänellään, minä taas pesin Emon naaman ja käpälät kotikuntoon. Ja lähes ensi toimiksemme asetuttiin kaikki kolme meidän oman huoneen sohvalle sylikkäin ja toivuttiin siinä erosta ja ikävästä. Kaikki oli taas hyvin.

More ...

Pönttöpää-Roland

paivi@basenjistories.com — Sat, 28 Jan 2012 23:00:00 GMT

Lopultakin olen päässyt eroon Pöntöstä, jota jouduin kuljettamaan kaulassani viikkokausia. Máxima K:n purema oli yhtä ärhäkkä kuin purijakin eikä meinannut millään parantua. Minun näkemykseni on, että se olisi varmasti parantunut aika lailla nopeammin, jos olisin saanut hoitaa sitä itse säännöllisesti ja parhaaksi katsomallani tavalla. Valitettavasti oltiin Emon kanssa ihan eri linjoilla, mitä hoitomuodon valintaan tulee.

Aina kun sain tilaisuuden eli kun pönttö otettiin pois päästä lenkin, ruokailun tai peseytymisen ajaksi, aloitin omahoitosession ja jatkoin sitä niin pitkään kuin ehdin ja pystyin ennen kuin Emo säntäsi työntämään pääni takaisin pönttöön. Omahoitoni sisälsi tehokasta nuolemista ja huolellista nakertamista. Koiran kielellä on tunnetusti parantava kosketus. Ja nakertelu puolestaan auttaa poistamaan puremaan kasvaneet rumat ruvet, mikä on tarpeen, jotta haava saa ilmakylpyjä.

Pönttöpäisenä en päässyt haavaan hampaiksi, mikä harmitti aika lailla. Onneksi siskolta sain jonkin verran apua haavan hoidossa: se nuoli ja nakersi päivittäin antamieni ohjeiden mukaan ja vähän omiensakin. Parempihan sekin oli kuin ei mitään. Valitettavasti Emo keskeytti lyhyeen myös Glorian hoitosessiot, jos sattui tulemaan paikalle.

Kaiken kaikkiaan totuin pönttöön aika hyvin, vaikken siitä tykännytkään. Koira on sopeutuvainen eläin. Alkuvaikeuksien jälkeen elin melkein normaalia elämää. Enemmän harmitti, kun Emo päätti aina välillä, että kaulani tarvitsee lepoa, ja puki päälleni raidallisen villanutun. Se on hieno nuttu, mutta sisäilmaan ihan liian kuuma. Ja kun yritin riisua sitä, niin takajalat jäivät jumiin nutun sisään, niin etten päässyt eteenpäin kuin kierähtelemällä.

Hyvä oli päästä pöntöstä eroon senkin takia, ettei Emo voi enää nimitellä meikäläistä. En yhtään tykännyt, kun se sanoi minua Ihanaksi Tuuttipääkseen tai Rakkaaksi Rupikoirakseen.

Máxima-parivaljakkoa ei olla onneksi nähty sitten viime kerran eikä kyllä tee mielikään. Ollaan vältelty sitä metsää viikonloppuaamuisin. Glorian kanssa me haaveillaan Suuresta Kostosta, mutta pakko myöntää, että tosipaikan tullen olisi varmasti pupu pöksyissä.

Arvet tästä kokemuksesta jää meille molemmille, niin kroppaan kuin sieluunkin. Glorialla on kolme pientä läikkää kankussaan, minulla yksi iso. Ei niihin varmasti koskaan enää karva kasva. Mutta väliäkö sillä: ainakin on eletty ja koettu! Ja mikä on eletty, se saa näkyä. Se on sekä meidän että Emon tunnuslause.
More ...

Vihamies ihanassa metsässä

paivi@basenjistories.com — Sun, 08 Jan 2012 23:00:00 GMT

Kun meiltä lähtee rinnettä ylös kohti naapurikylää, niin siinä matkan varrella on ihana iso metsä kummallakin puolella tietä. Kesällä me käytiin siellä aina iltaisin, mutta nyt joululomalla alettiin mennä sinne pitkille maastolenkeille aamupäivisin. Siellä on polkuja vaikka kuinka paljon, ne menevät ristiin rastiin, haarautuvat, nousevat ja laskevat pitkin rinteitä. Välillä polkuja ei edes melkein huomaa, kun niiden päälle on satanut niin monen vuoden lehtikasat.

Mutta nyt meidän aamupäivien metsärauha on mennyttä. Meidän ihanassa metsässä lenkkeilee nimittäin vaara. Se on sporttinen leidi, jolla on täydellisen linjakas ja lihaksikas kroppa, viimeisen päälle harjattu lyhyt maksanvärinen turkki ja ilkeät silmät. Se juoksee aina vapaana. Ja se vihaa meitä.

Se on aina metsässä, ja se on kaikkialla. Se lenkkeilee joka aamupäivä emäntänsä kanssa. Emäntäkin on sporttinen leidi, jolla on täydellisen linjakas ja lihaksikas kroppa, viimeisen päälle harjatut pitkät vaaleat hiukset ja ilkeät silmät.

Emo on antanut niille kummallekin nimen Máxima, koska ne ovat maksimaalisen upeita, röyhkeitä ja itsetietoisia. Ja maksimaalisen vaarallisia. Laiitoverimme on Máxima K. ja Emon lajitoveri on Máxima I.

Me Rolandin kanssa ei tiedetä mistä syystä Máxima K. vihaa meitä, mutta se on hyökännyt meidän kimppuun jo kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla saatiin oikein kunnolla turkkipöllyä ja toisella kerralla, eilen, se iski kiinni meihin kumpaankin täydellisillä hampaillaan. Rolandilla on selässä isompi ja minulla pienempi kolo. Mitähän se seuraavalla kerralla aikoo? Pureeko se käpälän irti vai tappaako kertaheitolla?

Joka kerta Máxima K. astuu kuvaan ensimmäisenä, paljon ennen emäntäänsä. Yhtäkkiä maisemassa näkyy sen upea maksanvärinen hahmo. Ja sen ilkeät silmät, jotka tuijottavat suoraan meihin. Kaikki me ehditään miettiä lyhyen hetken ajan, mihin paeta. Mutta mihinkään ei voi paeta, koska samassa Máxima K. jo juokseekin pitkin lihaksikkain askelin meitä kohti. Siitä näkee että se vihaa meitä, mutta kukaan meistä ei tiedä miksi.

Emo on raivoissaan. Se on huutanut jo monta kertaa Máxima I:llle, että Máxima K. on pidettävä kiinni hihnassa, koska siitä ei tule mitään, että Máxima K. hyökkäilee muiden metsässä liikkujien kimppuun miten ja missä sitä huvittaa. Mutta Máxima I. luo vain Emoon pitkän katseen, joka liikkuu päästä varpaisiin (kieltämättä rakas Emomme pukeutuu metsään aika vaatimattomasti), ja toteaa, että vika on Rolandissa ja minussa. Hänen rakas lemmikkinsä tulee toimeen ihan kaikkien lajitoverien kanssa. Jos se hyökkää meidän kimppuumme, niin se tarkoittaa, että meissä on jotain äärimmäisen ärsyttävää. Ja jos meissä on jotain äärimmäisen ärsyttävää, niin se tarkoittaa, että vika on meissä eikä hänen rakkaassa lemmikissään.

Emo ei enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Kukaan meistä ei haluaisi luopua ihanasta aamupäivämetsästä, mutta siellä liikkuminen alkaa olla iso riski.

Vihaako Máxima K. meitä siksi, että olemme uhka? Kaikkien on pakko myöntää, että minä olen kaunis ja minulla on upeat lihakset. Rolandkin on ihan mukiinmenevä. Emo taas on mitä on, mutta on sekin aika pitkä ja aika vaalea. Haluavatko Máximat olla metsän ainoat diivat?

Onneksi Franko on luvannut tulla seuraavalla kerralla mukaan ja puolustaa laumaansa asiaankuuluvalla voimalla ja viisaudella. Siihen me kaikki nyt panemme toivomme.
More ...

Uudenvuodenyöstä ja sen seurauksista

paivi@basenjistories.com — Sat, 07 Jan 2012 23:00:00 GMT

Onkohan jossain olemassa maa, jossa vuosi vaihtuu täydellisen hiljaisuuden vallitessa? Jos on, niin me Glorian kanssa halutaan muuttaa sinne. Tai ainakin matkustaa sinne pitkälle lomamatkalle ensi jouluksi ja uudeksivuodeksi.

Viikko on nyt vierähtänyt siitä kamalasta paukkujen yöstä. Pikkuhiljaa siitä alkaa jo toipua, mutta kyllä sydän hakkasi kovaa ja epätahtiin pitkän aikaa sen jälkeen. En yleensäkään tykkää kovista äänistä. Minua pelottaa jo sekin, kun ulkona sataa kaatamalla. Samoin pelkään ukonilmaa ja kylällä kiertävää torvisoittokulkuetta. Joudun ihan paniikkiin, kun ne torventoitottajat marssivat meluisana joukkona minua kohti.

On suoranainen ihme, että me siskon kanssa selvittiin hengissä siitä hirveästä uudenvuodenyöstä. Oltiin kahdestaan kotona, ja vaikka Emo ja Franko olivat sulkeneet kaikki kahtimet ja laittaneet radion päälle, niin se ei paljon auttanut, kun ihan ikkunan takana sähähteli ja pamahteli. Tuntui ihan kuin siitä ei tulisi loppua koskaan. Yritettiin parhaamme mukaan suojella toisiamme, mutta kun kumpaakin pelotti, niin tuloksena ei ollut puoli pelkoa vaan kaksinkertainen kauhu.

Seuraavana päivänä Gloria ei halunnut syödä eikä juoda. Se ei olisi halunnut lähteä edes metsälenkille, mutta Emo pakotti. "Raitis ilma tekee hyvää meille kaikille!" se sanoi. Kotiin palattuamme Gloria kävi omaan petiinsä ja kyyhötti siinä. Se kyyhötti siinä kahdeksan tuntia putkeen. Vaikka Emo oli kotona, niin Gloria pysyi omassa sängyssään. Sellaista ei tapahdu koskaan! Gloria seuraa aina Emoa joka paikkaan kuin varjo. Syystäkin Emo oli huolissaan. Illallakaan Gloria ei halunnut ulos, mutta Emo pakotti. Ja taas Gloria kieltäytyi syömästä ja juomasta, meni vain kyyhöttämään petiinsä.

Kun Gloria ei syönyt eikä juonut seuraavanakaan aamuna, niin silloin Emo soitti Vihreätakkiselle Sedälle.

Vihreätakkinen Setä ei löytänyt Gloriasta mitään varsinaista vikaa, epäili Glorian olevan vain syvästi järkyttyneessä tilassa. Niin oli ollut moni muukin potilas sen hirveän uudenvuodenyön jälkeen. Juuri ennen siskoa Sedän pakeilla oli käynyt yksi kohtalotoveri, joka oli vieläkin sekaisin päästään.

Sisko ei syönyt tavallista ruokaa kolmeen päivään ja kieltäytyi parhaista herkuistakin. Mutta vähitellen se alkoi maistaa helppoja herkkuja: joi hiukan maitoa, söi viileää jugurttia, sitten vähän tonnikalamössöä, ja seuraavana päivänä meni annos munakastakin. Ja neljäntenä aamuna Glorian ruokahalu oli palannut entiselleen. Emo ja Franko olivat tosi huojentuneita, ja minäkin oikeastaan. Tai no. Tavallaan olin hiukan huojentunut ja tavallaan hiukan pettynyt. Oli nimittäin kyllä aika mukavaa, kun kolmen päivän ajan sain tehdä selvää kaikista siskon jämistä. Olisi se voinut vielä pari päivää jatkaa ruokalakkoaan.

Meikäpojalta ei siis ruokahalu kadonnut, mutta muuten ymmärrän siskoa hyvin. Itsekin olin ihan poikki monta päivää sen pahan yön jälkeen, nukahtelin minne ja miten sattui. Onneksi Emo lupasi meille, että ensi vuonna saadaan viettää uudenvuodenyö tiiviisti mamman kainalossa. Ellei sitten lähdetä lomamatkalle johonkin hipihiljaiseen paikkaan, jos sellainen jossain on.
More ...

Joululoman iloja

paivi@basenjistories.com — Fri, 30 Dec 2011 23:00:00 GMT

Tänä jouluna me Rolandin kanssa saatiin aika monta joululahjaa, joista suurin osa oli herkkuja. Nam. Silti meidän joulun paras lahja oli yhteinen Emon kanssa: uusi oma huone!

Aikaisemmin se oli yksinäinen ja hiukan surullinen vierashuone, jossa ei paljon koskaan käynyt kukaan ja johon meillä veljen kanssa ei ollut ollenkaan lupa mennä. Muutama kerta me kyllä käväistiin siellä salaa, kun ovi oli jäänyt raolleen ja Emo ja Franko olivat poissa kotoa. Kerran Roland jopa otti pitkät torkut huoneen sohvalla Frankon tumman puvuntakin päällä. (Emo harjasi takin eikä Franko saanut koskaan tietää.) Yksinäinen vierashuone ilahtui joka kerta kun jompikumpi meistä kävi sitä tervehtimässä.

Ja sitten yhtäkkiä tänä jouluna Emo päättikin muuttaa yksinäisen vierashuoneen talon onnellisimmaksi ja kotoisimmaksi huoneeksi, joka on meidän kolmen yhteinen ja ikioma mutta johon kaikki saavat mennä. Sohva ja kirjahyllyt siirtyivät eri seinille, uusi kirjahylly ja Emon kirjoituspöytä tuotiin sisään, ja sitten vielä pehmeä matto, pari kaunisvaloista lamppua ja paljon tyynyjä ja kuvia.

Ja nyt me saadaan nukkua omassa uudessa huoneessa aina kun halutaan, ja saadaan peuhata matolla ja sohvallakin, ja aika usein otetaan sohvalla nokoset Emon kyljessä tai vatsan päällä. Tässä huoneessa on niin onnellista olla, että nyt Frankokin tulee usein tänne kirjojensa kanssa.

Joululoman paras asia on siis oma huone, mutta melkein yhtä hyviä ovat olleet pitkät metsälenkit Emon kanssa. Koko loman ajan ollaan menty kuljeksimaan metsään joka aamu! Silloin kun Emo on päivisin poissa me ehditään metsään vasta illalla, ja nyt kun on pimeä talvi, me ehditään metsään vain viikonloppuisin. Siksi on ollut ihanaa, kun ollaan päästy sinne nyt joka päivä ja erityisesti kun ollaan päästy sinne aamulla, jolloin siellä on erilainen valo. Melkein joka päivä ollaan käyty eri metsissä nuuskimassa uusia paikkoja, ja Emokin on uskaltanut lähteä pois poluilta ja kiivetä jyrkkiä rinteitä.

Meillä on siis ollut mukavia seikkailuita aamuisin ja lämpimiä unia iltapäivisin. Ja se on paras joululoma mitä me Rolandin kanssa voidaan kuvitella. Ja Emo sanoo, että niin on hänenkin mielestään!
More ...

Synttärisankarit

paivi@basenjistories.com — Thu, 22 Dec 2011 23:00:00 GMT

Tänään on minun ja Glorian syntymäpäivä. Jo kuusi vuotta elämää takana, muttei meitä vielä ikä paina. Emo sanoi, että me ollaan Glorian kanssa nyt ihan parhaassa iässä.

Aamulla nukuttiin pitkään. Alettiin venytellä vasta, kun Emo oli hörppinyt aamuteensä. Sitä ennen Emo oli kyllä jo laulanut meille Paljon-onnea-vaan, mutta me kuunneltiin se suloisessa puoliunessa.

Käytiin tosi pitkällä aamulenkillä vanhan kylän takana, vaikka sataa tihuutti. Me saatiin Glorian kanssa juosta pitkin peltoja eikä Emo ollut moksiskaan, vaikka oltiin tassut ja maha yltä päältä kurassa. Eikä Emo kieltänyt meitä, vaikka kaivettiin pitkään ja hartaasti ihanaa märkää multaa. Totesi vain, että jos tryffeleitä löytyy, niin ilmoittakaa älkääkä syökö niitä omiin suihinne.

Vaikka olikin synttäri, jouduttiin kotona pesupuljuun. Mutta sitten kyllä aamiainen maistui aika mainiolta.

Sen jälkeen oli virallinen kuusivuotispunnitus. Minä painoin 10,8 kiloa ja Gloria puoli kiloa vähemmän.

Päivä oli enimmäkseen luovaa lepoa. Välillä leikittiin vähän pikkupupuilla, ne ovat meidän kummankin lempilelut. Iltapäivällä oli sylihetki sohvalla Emon kanssa, hiukan tavallista pitempi ja rauhallisempi. Kello viiden teen aikaan saatiin Kivan Tädin jouluksi lähettämät herkut ja alkuillasta käytiin kylällä kävelemässä. Kun palattiin kotiin, oltiin ensin hiukan kummissamme, kun Emo ei tarjoillut meille mitään vaan meni suoraan keittiöön paistamaan ihanan tuoksuista illallista. Kun se alkoi kattaa pöytää, oltiin ihan että voi ei, nytkö se unohti meidän iltamurkinan. Yleensä me syödään ensin ja Emo ja Franko sitten.

Oli se hieno yllätys, kun se ihanan tuoksuinen olikin meidän juhlaillallinen! Se oli iso munakas, jossa oli paljon grillimakkaran palasia ja juustoa. Gloria tapansa mukaan ahmaisi omansa muutamassa sekunnissa, mutta minä otin synttäriateriasta kaiken irti. Nautin sen hitaasti ja hartaasti. Sen jälkeen kävin kerälle omaan petiin ja annoin unen tulla.

Onnittelut myös Ciara-siskolle ja kaikille muille mukaville sisaruksillemme!
More ...