Basenjisisarusten tarinoita

Tässä yhtenä päivänä, jo aika pitkän aikaa sitten, Emo lähti aamulla kotoa. Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista, melkein joka aamuhan Emo lähtee. Kummallista oli se, ettei Emo enää palannut. Ei puolenpäivän aikaan, ei illalla eikä seuraavana päivänä. Eikä sitä seuraavanakaan. Oltiin hiukan huolestuneita, pidettiin vuoroin vahtia ikkunassa, tarkkailtiin odottavasti Frankon toimia. Ensimmäisenä iltana nähtiin sen valikoivan epävarman oloisena yöpaitoja ja muuta rompetta Emon vaatekaapista ja sullovan niitä kassiin. Sitten sekin lähti. Ei oltu ehditty käydä iltapissalla ja vähän jo mietittiin, joudutaanko käyttämään toistamiseen ulko-oven edustaa hätätoilettina, mutta sitten Franko onneksi tuli takaisin. Sen käsissä oli hento tuoksu, joka muistutti Emosta. Se kertoi Emon olevan muutaman päivän Valkotakkisen sedän hoteissa mukavassa sairaalasängyssä ja lähettävän meille paljon rakkaita terveisiä. Heti me kuviteltiin Emo makoilemassa meidän Vihreätakkisen sedän klinikalla, viereisessä pedissä kissimirri ja sitä...

Lopultakin olen päässyt eroon Pöntöstä, jota jouduin kuljettamaan kaulassani viikkokausia. Máxima K:n purema oli yhtä ärhäkkä kuin purijakin eikä meinannut millään parantua. Minun näkemykseni on, että se olisi varmasti parantunut aika lailla nopeammin, jos olisin saanut hoitaa sitä itse säännöllisesti ja parhaaksi katsomallani tavalla. Valitettavasti oltiin Emon kanssa ihan eri linjoilla, mitä hoitomuodon valintaan tulee. Aina kun sain tilaisuuden eli kun pönttö otettiin pois päästä lenkin, ruokailun tai peseytymisen ajaksi, aloitin omahoitosession ja jatkoin sitä niin pitkään kuin ehdin ja pystyin ennen kuin Emo säntäsi työntämään pääni takaisin pönttöön. Omahoitoni sisälsi tehokasta nuolemista ja huolellista nakertamista. Koiran kielellä on tunnetusti parantava kosketus. Ja nakertelu puolestaan auttaa poistamaan puremaan kasvaneet rumat ruvet, mikä...

Kun meiltä lähtee rinnettä ylös kohti naapurikylää, niin siinä matkan varrella on ihana iso metsä kummallakin puolella tietä. Kesällä me käytiin siellä aina iltaisin, mutta nyt joululomalla alettiin mennä sinne pitkille maastolenkeille aamupäivisin. Siellä on polkuja vaikka kuinka paljon, ne menevät ristiin rastiin, haarautuvat, nousevat ja laskevat pitkin rinteitä. Välillä polkuja ei edes melkein huomaa, kun niiden päälle on satanut niin monen vuoden lehtikasat. Mutta nyt meidän aamupäivien metsärauha on mennyttä. Meidän ihanassa metsässä lenkkeilee nimittäin vaara. Se on sporttinen leidi, jolla on täydellisen linjakas ja lihaksikas kroppa, viimeisen päälle harjattu lyhyt maksanvärinen turkki ja ilkeät silmät. Se juoksee aina vapaana. Ja se vihaa meitä. Se on aina metsässä, ja se on kaikkialla. Se lenkkeilee joka aamupäivä emäntänsä kanssa. Emäntäkin on sporttinen leidi, jolla on täydellisen linjakas ja lihaksikas kroppa, viimeisen päälle harjatut pitkät vaaleat hiukset ja ilkeät silmät. Emo on antanut...

Onkohan jossain olemassa maa, jossa vuosi vaihtuu täydellisen hiljaisuuden vallitessa? Jos on, niin me Glorian kanssa halutaan muuttaa sinne. Tai ainakin matkustaa sinne pitkälle lomamatkalle ensi jouluksi ja uudeksivuodeksi. Viikko on nyt vierähtänyt siitä kamalasta paukkujen yöstä. Pikkuhiljaa siitä alkaa jo toipua, mutta kyllä sydän hakkasi kovaa ja epätahtiin pitkän aikaa sen jälkeen. En yleensäkään tykkää kovista äänistä. Minua pelottaa jo sekin, kun ulkona sataa kaatamalla. Samoin pelkään ukonilmaa ja kylällä kiertävää torvisoittokulkuetta. Joudun ihan paniikkiin, kun ne torventoitottajat marssivat meluisana joukkona minua kohti. On suoranainen ihme, että me siskon kanssa selvittiin hengissä siitä hirveästä uudenvuodenyöstä. Oltiin kahdestaan kotona, ja vaikka Emo ja Franko olivat sulkeneet kaikki kahtimet ja laittaneet radion päälle, niin se ei paljon auttanut, kun ihan ikkunan takana sähähteli ja pamahteli. Tuntui ihan kuin siitä ei tulisi loppua koskaan. Yritettiin parhaamme mukaan suojella toisiamme,...

Tänä jouluna me Rolandin kanssa saatiin aika monta joululahjaa, joista suurin osa oli herkkuja. Nam. Silti meidän joulun paras lahja oli yhteinen Emon kanssa: uusi oma huone! Aikaisemmin se oli yksinäinen ja hiukan surullinen vierashuone, jossa ei paljon koskaan käynyt kukaan ja johon meillä veljen kanssa ei ollut ollenkaan lupa mennä. Muutama kerta me kyllä käväistiin siellä salaa, kun ovi oli jäänyt raolleen ja Emo ja Franko olivat poissa kotoa. Kerran Roland jopa otti pitkät torkut huoneen sohvalla Frankon tumman puvuntakin päällä. (Emo harjasi takin eikä Franko saanut koskaan tietää.) Yksinäinen vierashuone ilahtui joka kerta kun jompikumpi meistä kävi sitä tervehtimässä. Ja sitten yhtäkkiä tänä jouluna Emo päättikin muuttaa yksinäisen vierashuoneen talon onnellisimmaksi ja kotoisimmaksi huoneeksi, joka on meidän kolmen yhteinen ja ikioma mutta johon kaikki saavat mennä. Sohva ja kirjahyllyt siirtyivät eri seinille, uusi kirjahylly ja Emon kirjoituspöytä tuotiin sisään, ja sitten vielä pehmeä matto, pari kaunisvaloista lamppua ja paljon tyynyjä ja kuvia. ...

Tänään on minun ja Glorian syntymäpäivä. Jo kuusi vuotta elämää takana, muttei meitä vielä ikä paina. Emo sanoi, että me ollaan Glorian kanssa nyt ihan parhaassa iässä. Aamulla nukuttiin pitkään. Alettiin venytellä vasta, kun Emo oli hörppinyt aamuteensä. Sitä ennen Emo oli kyllä jo laulanut meille Paljon-onnea-vaan, mutta me kuunneltiin se suloisessa puoliunessa. Käytiin tosi pitkällä aamulenkillä vanhan kylän takana, vaikka sataa tihuutti. Me saatiin Glorian kanssa juosta pitkin peltoja eikä Emo ollut moksiskaan, vaikka oltiin tassut ja maha yltä päältä kurassa. Eikä Emo kieltänyt meitä, vaikka kaivettiin pitkään ja hartaasti ihanaa märkää multaa. Totesi vain, että jos tryffeleitä löytyy, niin ilmoittakaa älkääkä syökö niitä omiin suihinne. Vaikka olikin synttäri, jouduttiin kotona pesupuljuun. Mutta sitten kyllä aamiainen maistui aika mainiolta.  Sen jälkeen oli virallinen kuusivuotispunnitus. Minä painoin 10,8 kiloa ja Gloria puoli kiloa vähemmän. Päivä oli enimmäkseen luovaa lepoa. Välillä...

Meidän kissaserkkumme Kati muutti tänään Sateenkaarisillalle. Harmi kun me ei ehditty kertaakaan tavata eikä mennä littaa eikä rosvoa ja poliisia eikä mitään muutakaan hauskaa takaa-ajoleikkiä.Emo kertoi, että Kati-kissa ilmestyi Kivan tädin kesämökille kauhean monta vuotta sitten, meitä ei silloin Rolandin kanssa ollut vielä läheskään olemassa. Kuulemma Kati tuli mökille kolmena viikonloppuna peräkkäin, ja sillä oli kova nälkä. Mistään ei löytynyt sille omistajaa. Viimeisellä kerralla sillä oli kipeä, tulehtunut tassu ja silloin Kiva Täti ja Pekka veivät sen kaupunkiin ja Valkotakkisen tädin tai sedän luo. Tassu saatiin kuntoon ja pahin nälkä meni ohi ja Katista tuli Kivan Tädin ja Pekan toinen kissa ja Kitin veli. Kati oli rakas lapsi, sillä oli monta nimeä. Se oli paitsi Kati myös Täplä ja Pumpuli ja Pehmopoika. Kati se oli siksi kun Kiti oli Kiti. Täplä se oli siksi kun sillä oli valkoisella pohjalla mustia täpliä. Ja Pumpuli se oli siksi kun se oli suureksi osaksi valkoinen ja tosi pehmeä. Pehmopoika se oli,...

Huh huh, vieläkin tassuja vähän jomottaa.Viime viikonloppu meni reissussa. Käytiin taas juoksemassa meille jo tutuksi tulleessa lähivuoristossa Ranskassa (Emo lisää: Vogeeseilla). Ei me Glorian kanssa mietitty sen kummemmin kilometrejä kuin tuntejakaan, mutta Emo sanoo, että kilometrejä kertyi kaksijalkaisille 20 ja nelijalkaisille kenties nelinkertainen määrä ja tunteja vajaat seitsemän (se luku oli sama kaikille osallistujille).Minulle ja siskolle kaikkein tärkeimpiä olivat kokemukset. Viis muusta.Oli ihana ympäristö, kuten aina ennenkin. Metsä. Metsän tuoksut. Metsän ihanat kutsuvat tuoksut. Kerran Gloria katosi niin pitkäksi aikaa, että Emo ehti jo hermostua. Se ei tajua, että jotkut hajut vievät pitemmän aikaa kuin toiset. Pekka piti minua tiukasti hihnassa, vaikka kuinka itkin ja riekuin, kun olisin halunnut lähteä Emon ja Timon mukaan...

No niin, nyt minulla on näyttää todistusaineistoa. Katsokaa tätä kuvaa. Näin Roland vie aina viekkaudella ja vääryydellä paikkani auringossa. Ei auta, vaikka kerään huolellisesti auringonläikkämaton alleni, jotta saisin pitää sen kokonaan itselläni. Veli työntää takamuksensa sille puolikkaan keksin kokoiselle palaselle, joka on näkyvissä, ja painaa sitten minua niin kovaa ikkunaa vasten, että minulle tulee epämukava olo ja joudun antamaan periksi ja siirtymään muualle.On se niin väärin. Ja vielä enemmän se on väärin nyt, kun viikonloppuna loppui kesäaikakin eikä aurinkoa tule taas näkymään kuin aniharvoin. Talven ajaksi auringonläikkämatto muuttuu siis ihan tavalliseksi matoksi vain.Olen muuten tutustunut vähän paremmin naapurin Stellaan, vaaleankeltaisen talon nuoreen lyttynaamaiseen buldoggineitoon. Se on oikeastaan aika symppis tyyppi, vaikkei sitä ihan heti uskoisi. Sillä on tottakai omanlaisensa tapa olla, sellainen hiukan hidas, raskas ja töytäilevä. Mutta niinhän meillä kaikilla on. Emon mielestä me Rolandin...

Ollaan viime viikkoina kävelty Frankon kanssa pitkin maita ja mantuja pähkinöitä poimimassa, ja kiitokseksi avusta pähkinänmetsästyksessä Franko vei meidät viime sunnuntaina kotikylän pähkinämarkkinoille. Ne oli kaikin tavoin hauskat markkinat, katseltavaa, nuuskittavaa ja purtavaa riitti. Kannettiin sieltä kotiin iso paperipussillinen saksanpähkinöitä. Kun sitten saatiin vielä Patikkakavereilta iso kassillinen omenia, päätettiin eilen pitää leipomispäivä.Leivottiin ensin pari pähkinäkakkua ja sitten vielä pari isoa muhevaa omenatorttua. Pähkinäkakkua varten piti särkeä iso kasa pähkinöitä, ja siinä me Glorian kanssa oltiin erityisen suureksi avuksi. Oltiin passissa ruokapöydän alla ja seurattiin sieltä tiukasti Emon ja Frankon pähkinäsavottaa. Välillä kun joku pähkinä oli niin kova, etteivät edes pähkinänsärkijän leuat pystyneet siihen, me Glorian kanssa tultiin hätiin. Pähkinä lensi kaaressa lattialle, me napattiin se kiinni ja ryhdyttiin toimeen. Siinä riittikin nakertamista pitkäksi aikaa, mutta meidän hampaille...